Pakkasen piristämä morjentes!

HRRHHHH! Nyt on lunta ja pakkasta rinnassa eiku ilmassa :P Ihanalta näyttää päivä aukeavan, kun ei enää pyrytä sitä valkoista thinkiä taivaan täydeltä laidalta :D Jos minä saisin toivoa, niin toivoisin että olisi maassa tän verran lunta - ei tuulia - kiva pikku pakkanen ja auringonpaistetta :) Sellanen hiihtokeli :D

Töissä kiva pikku kiirus, kun budjettia pitäisi vääntää ja se se on melkomoinen jumppa meidän japanilaisessa kulttuuriissamme :P Ette halua edes tietää! Toisakseen mulle on tulossa helmikuun lopulla vieraita Japanista - sisäinen tarkastus ja siihen valmistautumiseen liittyy meidän prosessien kuvaus -dokkari heille. Mä olen tuota opusta tehnyt kuin puuroa söisin! En millään meinaa saada otetta tuohon puuhaan muuta kuin väkipakolla sitten aina vipoviimein. Taannoin muuten kun kirjoittelin, että meilläkin täällä jotakin tapahtumassa, niin tosiaankin yksi myyjistämme joutui lähtemään marraskuun lopussa. Hirmu surullista, mutta todellista ja ehkäpä jopa väistämätöntäkin. Saan olla onnellinen, että on oma työ edelleen ja että, on vointia tehdä sitä omaa työtään edelleen! Eihän ole itsestään selvyys tämäkään? Eihän?

Viime viikonloppu oltiin pakkasen panemana möksällä :) Otettiin perjantai vapaaksi ja saatiinkin pidempi weekendi :) Maalla oli selkeesti vähempi lunta kuin täällä pääkaupunkiseudulla? Ennen joulun aikaa siellä ollut sähköt pois ja meidän pakkanen oli sulanut :( Harmitti, kun jouduttiin heittää pois Ruotsalaisen kovalla vaivalla keräämät puolukat! Mutta, olipa älyttömän ihanaa rentoutua siellä luonnon helmassa - rauhassa. Käydä puusaunassa ja vaan oleilla. Ei välttämättä tämäkään ole aina tarjolla?

Ja miten kivaa oli kun tVOF alkoi taas. Ihan uus tuore season vasta aluillaan! Ja kylläpä eka ilta antoi lupauksen kovasta tasosta tälläkin kaudella! Huh mitä tyyppejä! Mitä olisi elämä ilman musiikkia? Mulle ei mitään. Suuria tunteita ja elämyksiä - niitä tarjoaa musiikki kaikkine eri sävyineen <3

Herra Tynkkynen täytti maanantaina vuosia. Täydet 13 vee tuo hömppä! Ja edelleen jaksaa meitä ulkoiluttaa - puhumattakaan ilostuttamisesta. Aika ajoin tosiaan tulee vastaantulijoita, jotka kyselevät 'onko hän ihan pentu?'... Niin, noh mitä tuohon sanoisi :) Mutta, onnea on myös omistaa ihana koiruus joka niin valloittvasti rikastuttaa elämäämme niin hyvine kuin vähempi hyvine tempauksineen <3 Jaksa vielä vuosia dude meitä juoksuuttaa!

Mä olen tosissani yrittänyt pitää itseni kondiksessa, että olisin vahvempi vastustamaan kaikkia mahdollisia pöpöjä ja ennen muuta sitä perussairauttani. Vaikka nytkin on väsyttänyt ihan hitokseen, niin Polar onneksi tökkii liikkumaan ja jostain vaan sitä voimaa - tahtoa löytyy nousta sängyn pohjilta. Lisäksi mä syön älyttömästi hedelmiä ja inkivääriä. Ruotsalaisen mielestä vihanneksia ja kasviksia kuitenkin liian vähän... Täytyy siis skarpata :) Kuinka hyvillään saan olla tästäkin syystä? Että oon voimissain ♪ ♫ ♪ ja joku vielä huolehtii mun syömisistä???

Mut eilen. Eilen mut pysäytti miettimään tällänen tapahtuma. Törmäsin naapurin lapsiin ja isäänsä pihalla. Juteltiin siinä niitä-näitä-kaalinpäitä ja tulin maininneeksi, että olispa kiva lähtee luistelemaan, jos ei niin pyryttäisi. Noh, isä sanoi siihen, että he ovat kyllä menossa - lähe messiin vaan! No, eihän mua tarvinnut enempi houkutella :) Pikku tyttö tuumasi silmät kirkkaina, että 'Ompa hienoo' tai jotain sinne päin. Mutta, se oikee ihan aito pyyteetön ilo - se sai mut kovin iloiseksi ihan siinä samassa hetkessä <3

Niinhän me sitten puuhiemme jälkeen lähdettiinkin 'kotikentällemme' ehkä 100 metrin päähän luistelemaan. Isä pelasi poikansa kanssa kiekkoa ja mä sain luistella tuon pikku ihmisen kanssa kenttää ympäri. Voi sitä iloa ja tunnelatausta mun sydämmessäni - muistelin, että siitä oli kaksi vuotta kun viimeiksi olin ollut luistelemassa ja juurikin näiden samaisten ihanien ihmisten kanssa... Siinä välissä olin käynyt pikkureissun sairaalassa ja kaikkee sitä muuta...Mutta, varsinkin ilostuin nähdessäni miten onnellinen oli se pikkutyttö luistelleessaan siinä mun vierellä? Koko ajan hymy korvissa <3 Ja miten iloinen hän oli, kun kerroin hänen olevan kehittyneen luistelijana näiden kahden vuoden aikana :) Noh, kyyneleethän ne vierähti mun poskille vai oliko se viima mikä silmäkulmia kasteli... Kysyin pikku ihmiseltä, että otetaanko selfie? 'JOO! Mahtavaa - otetaan! Mutta, miksi sun silmistä vuotaa kyyneleitä?' Enhän mä voinut tuolle suloisuudelle kertoa, että itkin ilosta, että sain ja pystyin luistella siinä hänen kanssaan...

No nyt taas kuivaan kyyneleet - back to normal again :P Mutta, sitä vaan aattelin ettei sitä oikeesti, jos hieman miettii, niin ihan hirveitä tarvitse, kun saa olla onnellinen... Eikös vaan?

Lämpöö & Valoo & Rakkautta <3 Kysyin luvan laittaa kuvan tähän postaukseeni. Kiitos ihanille naapureillemme <3